28. helmikuuta 2014

Loppuraportti: Siistimpi koti

Kuukausi on nyt lopussa. Kirjoittelen huomenna, mitä ensi kuussa on luvassa, mutta ensin on vuorossa ensimmäisen muutoshaasteeni loppuraportti. Minulla oli siis tämän kuun muutoksena oppia siistimmäksi. Asetin itselleni kaksi tavoitetta:

1. Opin viemään tavarat käytön jälkeen paikoilleen, tiskit tiskikoneeseen ja roskat roskikseen.

2. Siivoan noin muuten kerran viikossa.

Tavoite 1 oli näistä tärkeämpi nimenomaan rutiinien oppimisen kannalta. En nyt voi sanoa, että se sujuisi vielä rutiinilla, mutta olen sen yhden kurjasti sujuneen viikon jälkeen onnistunut taas pitämään ihan hyvin järjestystä yllä. Nytkin, kun katson ympärilleni, työpöydälläni ei loju yhtään tyhjää mukia tai lasia. Ennen keräsin niitä aina hirveän määrän pöydälle, kunnes sain vietyä ne tiskikoneeseen. Keittiökin on nyt joka päivä siinä kunnossa, ettei tarvitse aamuisin etsimällä etsiä pöydänkulmaa, johon puurolautanen mahtuisi.

Toinenkin tavoite on toteutunut aika hyvin. En ole kyllä yhdelläkään viikolla siivonnut koko asuntoa, mutta joka viikonloppu kuitenkin jotain, esimerkiksi yhdellä viikolla kylppäri ja seuraavalla olohuone. Sekin on huomattava parannus aiempaan. 

Kuva täältä.
Koti ei ole kyllä vieläkään siinä kunnossa, että voisin huoletta päästää tänne yllätysvieraita koska tahansa, mutta olen ehdottomasti tyytyväinen tähänastiseen kehitykseen. Täällä on huomattavasti viihtyisämpi olla, kun ympärillä ei vallitse jatkuva sekasorto. Lisäksi olen huomannut yllättävän sivuvaikutuksen. Olen nimittäin vitkastellut vähemmän kuin ennen, ja tämä on ulottunut muuhunkin kuin vain siivoamiseen. Olen myös kokannut aikaisemmin, käynyt suihkussa aikaisemmin ja mennyt aikaisemmin nukkumaan. Ei ollenkaan hassumpi sivuvaikutus.

Tästä eteenpäin tavoitteena on ennen kaikkea jatkaa samaan malliin, jotta ylläpitosiivouksesta tulisi oikeasti rutiini. Suurimpana kompastuskivenä näen sen, kun stressi iskee eikä aika meinaa riittää. Tulee ihan varmasti viikkoja, joina koti on kuin pommin jäljiltä. Se ei onneksi ole kovin vakavaa. Pitää vain muistaa palata hyviin siisteystapoihin sen jälkeen.

27. helmikuuta 2014

Sietämätön joutilaisuus

Tänä aamuna bussissa tulin ajatelleeksi sitä, miten vaikea minun ja varmasti monen muunkin on nykyään sietää sitä, ettei tee mitään. Bussissakin olen tottunut siihen, että minulla on älypuhelin, jolla voin selata vaikka nettiä. Jos laitan puhelimen laukkuun ja jään vain odottelemaan, että olisin perillä, tulee heti jotenkin levoton olo.

Olen pikkuhiljaa täyttänyt päiväni tekemisellä, osin ihan tietoisestikin. Katson esimerkiksi telkkaria nukkumaan mennessä. Se on helpottanut nukahtamisahdistustani paljon. Olen aina ollut melkoinen murehtija, ja varsinkin nukkumaanmeno oli minulle jo lapsena vaikeaa. Pyörin usein hereillä tuntikausia murehtien milloin mitäkin. Välillä olen suorastaan pelännyt nukkumaanmenoa ja kaikkia niitä ajatuksia, jotka tulevat päähäni iltaisin. Televisio auttaa minua siinä, etten ole sängyssä yksin ajatusteni kanssa ilman mitään tekemistä. Osin apu on ihan vain psykologinen. En useinkaan muista tv-ohjelmasta kuin ensimmäiset viisi minuuttia, koska olen nukahtanut niin nopeasti.

Muu tekemättömyyden vältteleminen on minulla enemmän tiedostamatonta. Minulle ei ole mikään ongelma laiskotella ja rentoutua, eli siinä mielessä joutilaisuus ei häiritse minua, mutta silloinkin minun on vaikea olla tekemättä mitään. Jos en ole koneella, katson telkkaria, laulan, syön tai teen jotain poikaystävän kanssa.

Kuva täältä.
Nyt olen miettinyt, ettei minun päivissäni ole yleensä mitään hetkeä, jolloin käsittelisin ajatuksiani. Nukkumaanmeno on siihen minulle väärä hetki, eikä työmatkakaan tunnu siihen oikealta, sillä kiva pieni puuhastelu kännykällä on minulle samalla siirtymä työ- ja vapaa-ajan välillä. En halua esimerkiksi töiden jälkeen miettiä työasioita kotimatkalla, vaan siirtää ajatukset muualle. Voisin kuitenkin käydä esimerkiksi useammin kävelylenkeillä. Ajatusten selvittely raittiissa ilmassa yhdistettynä kevyeen liikuntaan sopii minulle hyvin. Se ei myöskään tunnu yhtään niin pelottavalta kuin ajatusten kohtaaminen illalla sängyssä.

Kuva täältä.
Laitanpa tähän vielä loppukevennykseksi linkin nettisivulle, jossa on tarkoituksena olla tekemättä mitään kahden minuutin ajan. Jos menee liikuttamaan hiirtä tai näppäilemään näppäimistöä, aika alkaa alusta. En tiedä teistä, mutta minusta tuo kaksi minuuttia tuntuu yllättävän pitkältä. Tuntuu oudolta istua koneella niin pitkään tekemättä mitään. Kun taas tekee jotain koneella, kaksi minuuttia menee ohi yhdessä hujauksessa. Ilmankos aika tuntuukin menevän niin nopeasti.

22. helmikuuta 2014

Riippuvuuksista

Helsingin Sanomien tämän viikon yksi luetuimmista ja jaetuimmista artikkeleista, Jani Kaaron kirjoittama Addiktiot ovat korvikkeita hengen köyhyydelle (suosittelen lukemaan!), on antanut minullekin paljon ajattelemisen aihetta. Osa artikkelin sisällöstä oli minulle uutta tietoa, kuten se, miten heikosti heroiini vaikuttaa, jos olosuhteet eivät ole otolliset addiktion syntymiselle. Kliinisissä tutkimusoloissa koehenkilöt eivät kokeneet euforiaa, vaan ennemminkin pahoinvointia.

Artikkelin pääasia ei kuitenkaan ollut heroiini, vaan se, miten riippuvuuden yleensäkin liittyvät jonkinlaiseen juurettomuuteen tai pahoinvointiin. Riippuvuuden täyttävät sitä tyhjyyttä, jota esimerkiksi sosiaalisten verkostojen puute aiheuttaa. Hyvinvoivat ihmiset eivät ole yleensä alttiita riippuvuuksille.

Kuva täältä.
Tämä vastaa myös omaa kokemustani. Minulla on ollut ongelmia ahmimisen kanssa. Ei, en tarkoita sellaista ahmimista, että tulee syötyä pitsaa turhan usein. Tarkoitan sellaista ahmimista, että kävin ostamassa suuren määrän herkkuja eri ruokakaupoista, kun en yhdestä kehdannut ostaa kaikkea, ja söin, kunnes olin oksennuksen partaalla. Jälkeenpäin olo oli tietysti kamala, mutta syöminen itsessään tuntui hyvältä. Näin jälkikäteen tajuan, että reagoin yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteiden aiheuttamaan sosiaaliseen kipuun syömällä. Syöminen oli suunnilleen ainut positiivinen asia elämässäni. Odotin koko ajan seuraavaa herkutteluhetkeä. Eipä minulla ollut muutakaan odotettavaa.

Nykyään, kun voin paljon paremmin, minulla ei ole mitään tarvetta ahmia. Vaikkei minulla ole oikein vieläkään kavereita, minulla on kuitenkin poikaystävä, jonka kanssa voin vihdoin kokea yhteenkuuluvuutta. Ruoka on minulle edelleen tärkeää, mutta elämässäni on paljon muutakin.

Kaikki tämä saa miettimään, miten riippuvuuksiin suhtaudutaan yhteiskunnassa. Esimerkiksi alkoholiongelmaan yritetään puuttua rajoittamalla alkoholin saatavuutta, vaikka itse ongelma on ihan muualla kuin siinä, että alkoholia on liian helposti saatavilla. Suurin ongelma on, että ihmiset voivat huonosti. Se sitten heijastuu erilaisiin asioihin. Joku päätyy ahmimaan, jostakusta tulee peliriippuvainen ja jostakusta tulee alkoholisti.

Ihmisten hyvinvointia parantamalla voitaisiin tappaa varmaan kymmenen kärpästä yhdellä iskulla. Eri asia onkin, mitä sen eteen voidaan konkreettisesti tehdä. Ongelma kun ei ole vain niissä asioissa, joita yhteiskunta säätelee, vaan ennen kaikkea siinä, mitä ihmisten välillä tapahtuu.

21. helmikuuta 2014

Arvotyhjiö?

Viime päivien kiivaimpia puheenaiheita on ollut sukupuolineutraali avioliittolaki. Poliitikoiltakin on kuultu taas kommentteja laidasta laitaan. Esimerkiksi Pentti Oinonen (ps) on Helsingin Sanomien mukaan huolissaan:

"Oinonen pelkää Suomen etenevän pienin askelin kohti täydellistä arvotyhjiötä."

Siinä kiteytyy aika pitkälti se, mikä minua ärsyttää lakimuutoksen vastustajien kommenteissa: he puhuvat aivan kuin he olisivat ainoita, joilla on arvoja, joiden pohjalta näitä päätöksiä tehdään. Minä kyllä käsitän, että esimerkiksi kristillisyys, isänmaallisuus ja perinteiset perhearvot ovat heille tärkeitä, mutta heidän on ilmeisesti vaikea käsittää, että myös lakimuutoksen puolustamisen taustalla ovat arvot, ei niiden puute.

Muistan, miten Tahdon 2013 -kampanjan alkupäivinä katselin ylpeänä, kun allekirjoittaneiden lukumäärä kasvoi kasvamistaan. Olin suorastaan liikuttunut siitä, kuinka moni pitää tasa-arvoa tärkeänä. Minullekin se on tärkeä arvo, kuten myös oikeudenmukaisuus. Kannatan kansalaisaloitetta nimenomaan arvojeni pohjalta, en siksi, etteikö minulla olisi arvoja (saati siksi, että homous olisi jotenkin muotia).

Kuva täältä.
Oma sukupolveni on onneksi suurimmalta osin sitä mieltä, että samaa sukupuolta olevien avioitumisen salliminen on suorastaan itsestäänselvyys. Uskon, että tätäkin asiaa tarkastellaan tulevaisuudessa samoin kuin vaikkapa naisten äänioikeutta nykyään. Suomi ei valitettavasti vain ole tämän asian suhteen samanlainen edelläkävijä kuin naisten äänioikeuden suhteen.

On kuitenkin selvää, että lakimuutos tulee ennemmin tai myöhemmin. Yleisen asenneilmapiirin muutos on ollut havaittavissa jo pidemmän aikaa. Nyt jopa esimerkiksi amerikkalaiset huippupoliitikot uskaltavat puhua seksuaalivähemmistöjen oikeuksien puolesta. Suomalaistenkin mielipiteet ovat muuttuneet pääosin myönteisiksi.

Täytyy vain toivoa, että eduskuntakin tekee tässä asiassa järkevän päätöksen.

18. helmikuuta 2014

Väliraportti: Siistimpi koti

Nyt on kuukausi puolessavälissä (tai vähän ylikin), joten ajattelin kertoa, miten kuukauden muutos on tähän mennessä sujunut. Tavoitteena oli siis ennen kaikkea opetella ylläpitosiivousta ja saada siitä rutiini, joka hoituu sen kummemmin ajattelematta.
Ensimmäinen viikko meni oikein hyvin. Tein joka päivä jotain pientä, joten koti pysyi melko siistinä. Jos olisin raportoinut kehityksestä jo viime viikolla, olisin kirjoittanut, että kaikki sujuu loistavasti. Toisella viikolla kuitenkin kävi klassisesti eli elämä tuli väliin, mikä on kyllä näkynyt myös blogin päivitystahdissa. Yhtenä päivänä meni myöhään töissä, toisena päivänä olin rättiväsynyt. On välillä vaikea tasapainoilla sen kanssa, että työpäivinä vapaa-aikaa on muutenkin olemattoman vähän, ja sinä aikana pitäisi sitten kokata seuraavan päivän eväät (kyllä, kadehdin niitä, joilla on työpaikkaruokala) ja jaksaa vielä siivotakin kokkauksen jälkeen. Tuo jälkimmäinen valitettavasti usein jää, ja juuri niin kävi viime viikolla. Sitten siivottavaa oli tietysti sitäkin enemmän seuraavana päivänä, jolloin en myöskään sitten jaksanut siivota.

Takaiskuista huolimatta myös edistystä on havaittavissa. Huomaan entistä useammin, että kappas, mukihan se siinä vielä hengailee pöydällä aamupalan jäljiltä, ja vien sen tiskikoneeseen. Koti ei ollut huonomman viikonkaan jälkeen läheskään niin kamalassa kunnossa kuin se yleensä on kiireisten viikkojen jälkeen. Moni varmasti edelleen kauhistelisi tätä siisteystasoa, mutta minulle tämä on muutos oikeaan suuntaan. Ylläpitosiivoaminen ei ole todellakaan vielä lähelläkään rutiinia, mutta eiköhän se ahkeralla harjoittelulla kehity enemmän siihen suuntaan.

Kuva täältä.
Olen muuten miettinyt tässä kahden minuutin sääntöä, eli lyhyesti sanottuna sitä, että jos jokin asia kestää korkeintaan kaksi minuuttia, tee se heti. Säännön ideana on vähentää turhaa vitkastelua. Ensin minun oli vaikea keksiä asioita, jotka kestävät korkeintaan kaksi minuuttia. Kokkaaminen kestää pidempään. Keittiön siivoaminen kestää pidempään. Jopa suihkussa käyminen kestää pidempään, jos pesen hiukset. Kahdessa minuutissa ehtii kuitenkin viedä astiat tiskikoneeseen. Kahdessa minuutissa ehtii myös viedä roskat. Kahdessa minuutissa ehtii pyyhkiä keittiön työtasot, vaikkei ehdikään siivota koko keittiötä. 

Olen kyllä sellainen ihminen, että kun vain saan aloitettua, itse tekeminen sujuu helposti. Usein käy niin, että aion vain viedä astiat koneeseen, mutta päädyn tiskaamaan paistinpannun, pyyhkimään työtasot, puhdistamaan lavuaarin ja hellan ja niin edelleen. Siinä meneekin aikaa huomattavasti enemmän kuin kaksi minuuttia. Aina minulla ei ole niin paljon aikaa, joten en ihan joka tilanteessa halua huijata itseäni aloittamaan kahdeksi minuutiksi ja lopettamaan 30-60 minuuttia myöhemmin. Ymmärrän kuitenkin jutun jujun. On helpompi aloittaa, jos ajattelee, että tässä menee vain pari minuuttia.

Nyt on vielä tämä ja ensi viikko aikaa harjoitella. Katsotaan, kuinka pitkälle pääsen siinä ajassa. Toivottavasti tarpeeksi pitkälle, jotta voin jatkaa siisteyden ylläpitoa ja samalla kokeilla maaliskuussa jotakin toista muutosta.

12. helmikuuta 2014

Miksi ystävystyminen on niin vaikeaa?

Tänä aamuna matkalla töihin törmäsin taas erään deittisivuston mainoksiin. Deittisivustoille riittää selvästikin kysyntää. Uusiakin tupsahtelee aina välillä, kuten reilu vuosi sitten Eliittikumppani (joka näin sivumennen sanoen kuulostaa minusta vastenmieliseltä - enpä ainakaan itse edes haluaisi seurustella sellaisen ihmisen kanssa, joka erikseen etsii eliittikumppania). Sivustot lupailevat sopivan kumppanin löytymistä milloin milläkin menetelmällä tai algoritmilla, ja toki on myös niitä perinteisiä ilmoitustyyppisiä sivustoja, jotka jättävät sopivan kumppanin etsimisen käyttäjän oman haun ja ilmoituksen varaan.

Olen itse kerran liittynyt eräälle ilmaiselle ilmoitustyyppiselle deittisivustolle. En kyllä oikeastaan kaivannut seurustelukumppania, vaan olin vain todella yksinäinen, ja koska ystävienlöytämissivustoja ei oikein ollut tai ne olivat melko kuolleita, kokeilin sitten deittisivustoa (en suosittele, yksinäisyys ei ollut hyvä lähtökohta suhteelle). Minulla ei ole oikeastaan ikinä ollut mitään vaikeuksia löytää seurustelukumppaneita, ainakaan enää teini-iän jälkeen. Olen siitä onnekas, että olen 1) nainen ja 2) kohtalaisen kaunis, joten yleensä on löytynyt miehiä, jotka ovat kiinnostuneet minusta. Sen sijaan ystävystyminen on aina ollut minulle kamalan vaikeaa. Tutustun kyllä ihmisiin melko helposti, mutta siihen se sitten jää.

Kuva täältä.
Olenkin miettinyt, mikä on se ratkaiseva ero seurustelukumppanin ja ystävän löytämisessä, joka aiheuttaa sen, että ensimmäinen on minulle helppoa ja toinen melkein mahdotonta. Yksi suuri ero on ainakin se, että ihastunut tai rakastunut ihminen osoittaa selvästi kiinnostustaan. Olen aika huono lukemaan ihmisiä tai tulkitsemaan sosiaalisia tilanteita, mutta flirttailu ja ihastus on helppo tunnistaa. En osaa oikein tulkita, pitääkö joku minusta vai ei, ellei se ole suorastaan ilmiselvää. Lapsuuden kokemusten jälkeen pelkään usein, että ihmiset eivät pidä minusta ja että jotenkin häiritsen heitä. En haluaisi olla se tyyppi, joka roikkuu muiden mukana tajuamatta, ettei ole tervetullut.

Toinen ongelma on se, etten oikein osaa pitää yhteyttä ihmisiin. Olen introvertti enkä kaipaa koko ajan seuraa, joten usein unohdan pitää yhteyttä. Ihastunut mies ottaa tällöin itse yhteyttä minuun, ja itsekin muistan ihastuneena yhteydenpidon huomattavasti paremmin. Sen sijaan ihminen, johon olen tutustunut noin muuten, varmaan tulkitsee yhteydenpidon vähyyden niin, ettei minua kiinnosta olla tekemisissä hänen kanssaan. Seuraavan kerran, kun tapaan potentiaalisen ystäväehdokkaan, minun pitää varmaan laittaa kännykkään säännölliset muistutukset yhteydenpidosta.

Introverttiys vaikeuttaa ystävystymistä muutenkin. Tarvitsen paljon omaa aikaa ja lisäksi sosiaaliset tilanteet uuvuttavat minut aika nopeasti. En siis halua viettää aikaa ihmisten kanssa liian usein tai liian pitkään. Haluaisin silti ystäviä. Se on vaikea yhdistelmä. Parasta olisi varmaan löytää muita introvertteja, joilla riittää ymmärrystä tämän asian suhteen. Ekstrovertimpien kanssa tulee usein väärinymmärryksiä. Poikaystävänikin oli aluksi vaikea ymmärtää, ettei se, että haluan puuhailla paljon omia juttujani, johdu mitenkään hänestä. 

Kuva täältä.
Monet vinkit ystävien löytämiseksi keskittyvät siihen, missä voisi tutustua uusiin ihmisiin. Minun ongelmani on kuitenkin ihan muualla. Suurin arvoitus minulle on se, miten tutusta tulee kaveri ja kaverista ystävä. Minun kohdallani homma jää aina siihen tuttuusasteelle, jossa rupatellaan niitä näitä silloin, kun nähdään. Miten siitä päästään pisteeseen, jossa toiselle voi kertoa vaikka parisuhdeongelmista? Ei minulle tule tuttujen seurassa koskaan sellainen olo, että voisin kertoa mistään kovin henkilökohtaisesta. Olenko vain tutustunut vääriin ihmisiin, vai voiko tuollaisesta tuttuudestakin kehittyä ystävyys?

Miten te olette ystävystyneet ystävienne kanssa?

7. helmikuuta 2014

Ajatuksia olympialaisista

Nyt alkavat olympialaiset ovat herättäneet minussa paljon ajatuksia.

Ylen näyttämässä Ulkolinja-dokumentissa Putinin olympialaiset, joka on vielä tämän päivän ajan katsottavissa Areenassa, kerrottiin olympiakisoihin liittyvästä korruptiosta lähtien ihan siitä, miten kisat edes päätyivät Sotshiin, Venäjän suunnilleen ainoaan paikkaan, jossa ei ole koskaan lunta, ja päätyen siihen, miten kisoista tuli kaikkien aikojen kalleimmat. Olympialaisten hintahan on jo samaa luokkaa kuin Suomen valtion koko vuoden budjetti. Ihmisiä myös häädettiin sankoin joukoin kodeistaan olympialaisten tieltä. Jos ette ehdi katsomaan dokumenttia, siitä löytyy tiivistelmä esimerkiksi täältä.

Mikään tästä nyt ei varsinaisesti yllätä minua. Venäjän korruptoituneisuudessa ja huonossa ihmisoikeustilanneessa ei ole mitään uutta. Enemmän minua harmittaa, että Kansainvälinen olympiakomitea näyttää olevan myös korruptoitunut. Sekään ei ole varsinaisesti mikään uusi juttu. Eihän Kiinakaan ole avoimuuden tai ihmisoikeuksien mallimaa, ja silti olympialaiset järjestettiin siellä. Minua kuitenkin ilahduttaa, että ihmiset huomaavat systeemin olevan mätä. Esimerkiksi München päätti olla hakematta vuoden 2022 talviolympialaisia, koska asukkaat vastustivat sitä kansanäänestyksessä. Vastustus ei todennäköisesti johtunut siitä, että asukkailla olisi sinänsä mitään olympialaisia vastaan, vaan ennemminkin KOK:n toiminnasta. Kun Sotshin olympiaisännyydestä päätettiin, kisassa oli loppusuoralla mukana mm. Itävallan Salzburg, jolla oli suurin osa tarvittavasta infrastruktuurista jo valmiina, suunnitelmat sille, mitä rakennuksille tapahtuu olympialaisten jälkeen sekä suunnitelma, miten olympialaiset järjestetään kestävän kehityksen periaatteiden mukaisesti. Silti kisat sai Sotshi, joka on joutunut rakentamaan oikeastaan kaiken tyhjästä.

Kuva täältä.

On tästä seurannut jotain hyvääkin. Venäjän ihmisoikeustilanteeseen on nimittäin kiinnitetty paljon enemmän huomiota kuin aiemmin. Etenkin homopropagandalakia on kritisoitu voimakkaasti. Jopa Google näpäytti Venäjää Doodle-kuvan muodossa. Venäjällä LGBT-aktivisteilla on tukalat oltavat, mutta länsimaat ja länsimaissa toimivat suuret yhtiöt voivat kritisoida Venäjän tilannetta. Se ei toki tarkoita, että homojen tilanne automaattisesti paranisi siellä. Silti se on selvä viesti Venäjälle siitä, mitä mieltä länsimaat ovat homolaista.

Aionko sitten katsoa olympialaisia? Pakko sanoa, että aion. Pidän jääkiekosta, joten sitä ainakin haluan katsoa. Jos nyt tunnenkin siitä pienen piston sydämessäni, sitä lievittää kieltämättä se, ettei Sotshissa näytä menevän kaikki ihan niin kuin Strömsössä (hmm, siinäpä vasta olisikin paikka olympialaisille!). Kisat, joiden Putin halusi olevan osoitus Venäjän mahtavuudesta, ovat saaneet ainakin kisavalmistelujen osalta varsin erikoisia käänteitä. Vaikka kisat ovat tulleet todella kalliiksi, kaikkea ei ole todellakaan saatu valmiiksi ennen kisojen alkamista. Kiitos mm. Twitterin, koko maailma on saanut nähdä näitä keskeneräisiä hotellihuoneita, erikoisia vessajärjestelyjä ja kaikkea muutakin älytöntä. Ehkä on paras näin. Venäjä järjestää kisat ja muu maailma nauraa.

6. helmikuuta 2014

Onnellisuuden periaatteet

Onnellisuus on minusta todella kiehtova asia. Sitähän kaikki loppujen lopuksi tavoittelevat. Sitä meille myös yritetään myydä. Kun meille mainostetaan vaatteita/hajuvettä/ruokaa, meille yritetään ennen kaikkea antaa mielikuva, että juuri tämä vaate/hajuvesi/ruoka tekee onnelliseksi. Voisi kuvitella, että kaikki olisivat jo onnellisia, elämmehän yltäkylläisyyden maailmassa, jossa näitä onnelliseksi tekeviä tuotteita on joka puolella. Ostettu onni ei ole kuitenkaan kovin pitkäikäistä laatua, ja sen markkinointimiehet tietävät oikein hyvin. Sitähän he itse asiassa toivovat, sillä ihmiset ostaisivat paljon vähemmän, jos he olisivat tyytyväisiä siihen, mitä heillä on.

Minä olin onneton lapsi ja onneton nuori. Minusta olisi hyvin voinut tulla onneton aikuinen. Silti minä olen nykyään onnellinen. Se on osin seurausta ihan tietoisista päätöksistä. Olen opetellut olemaan onnellinen.

Olen koonnut tähän joitakin vinkkejä, jotka olen itse todennut hyödyllisiksi. Lista ei ole kattava, vaan minulle tulee varmaan vielä myöhemmin lisää muitakin juttuja. No, voinpahan sitten kirjoittaa lisää yhdestä lempiaiheistani. 

Kuva täältä.

1. Iloitse pienistä asioista

Tämä on ehkä kaikkein tärkeintä. Monilla on valitettavasti sellainen kuva, että nimenomaan isoista asioista tulee onnelliseksi. Oikea elämä koostuu kuitenkin suurelta osin arjesta. Ei joka päivä tapahdu jotain huikeaa, kuten suosikkiartistin keikka, työpaikan saaminen tai unelmien lomamatka. Tavallinen arki koostuu pienistä asioista, mutta monelta ne jäävät huomaamatta.

Pienistä asioista iloitsemista voi opetella esimerkiksi pitämällä onnellisuuspäiväkirjaa. Sen idea on kirjoittaa joka päivä jokin positiivinen asia siitä päivästä. Kerran, kun annoin tämän vinkin eräälle tutulleni, hän valitteli muutaman päivän päästä, ettei hänellä ole mitään kirjoitettavaa, koska hän ei ole tehnyt mitään erityistä. Kun sitten kyselin tarkemmin, niitä positiivisia asioita alkoikin löytyä: kaunis sää, lempi-tv-sarja, hyvä ruoka, keskustelu ystävän kanssa tai vaikka hauska nettisivu.

2. Ole onnellinen tänään

Aivan liian moni miettii "olisin onnellinen, jos..." tai "minusta kyllä tulee onnellinen sitten, kun...". Siinä on useampikin ongelma. Ensinnäkin tuota "sitten kun" -aikaa ei välttämättä koskaan tule, joko tavoitteiden epärealistisuuden takia tai muista syistä. Elämä ei aina mene ihan suunnitelmien mukaan. Toiseksi tuloksena on usein pettymys, kun kaikki ei yhtäkkiä muutukaan ihanaksi vain siksi, että on vihdoin saavuttanut jonkin tavoitteen, kuten vaikkapa laihtunut. Onnellisuus tulee ennen kaikkea sisältäpäin, joten jos ei osaa olla onnellinen nyt, ei todennäköisesti olisi onnellinen myöskään esimerkiksi 20 kiloa laihempana tai 10 000 euroa rikkampana. Parasta on olla onnellinen nyt.

3. Älä kadehdi

Kateus on usein yksi niistä tekijöistä, jotka estävät meitä olemasta tyytyväisiä siihen, mitä meillä on. Se Mersu ei enää tunnukaan tarpeeksi hienolta, kun naapurilla on Ferrari. Myönnän, että itsekin sorrun vertailemaan itseäni muihin, mutta yleensä tajuan aika nopeasti myös lopettaa sen. Miksi minun pitäisi olla onnettomampi siksi, että jollakulla muulla on jotain hienompaa ja parempaa kuin minulla? Aina löytyy joku, jolla on asiat paremmin. Pitää osata olla onnellinen siitä, mitä on. Se ei tarkoita, että esimerkiksi kunnianhimo olisi välttämättä huono asia. Parempaan saa ja kannattaakin pyrkiä, mutta kannattaa myös miettiä, miksi tavoittelee jotakin asiaa. Onko kyse todella omasta halusta, muiden odotuksista vai esimerkiksi siitä, ettei halua jäädä jotakuta toista huonommaksi?

Kuva täältä.

4. Vältä turhaa murehtimista

Tämä on minulle itselleni ehkä vaikeinta näistä. Olen ollut pienestä pitäen kova murehtimaan. Lapsena valvoin öitä ihan pikkujuttujen takia. Asiat paisuivat päässäni aivan järjettömiin mittasuhteisiin. Nykyisin käytän paria kikkaa. Yksi keino on miettiä, onko tällä asialla merkitystä enää vuoden tai viiden vuoden päästä. Useimmissa tapauksissa ei ole. Vaikka esimerkiksi riita tai nolo tapahtuma tuntuu kamalalta nyt, se ei oikeasti vaikuta elämääni kovinkaan paljon. Toinen keino taas on jotakuinkin tämä kaavio:

Kuva täältä.

Kun seuraa kaaviota, tajuaa, että murehtimisesta ei ole kauheasti hyötyä. Murehtimisen lopettaminen ei tietenkään ole niin yksinkertaista. Minua auttaa, jos saan hetkeksi taukoa ajatuksiltani. Minulle paras keino siihen on jooga, mutta jokaisen pitää löytää itselleen sopiva keino.

5. Hyväksy itsesi

Kun on sinut itsensä kanssa, on helpompi olla onnellinen. Tämä koskee niin sisäisiä kuin ulkoisiakin asioita. Ulkoisista asioista puhutaan yleensä enemmän. Niillä tarkoitan ennen kaikkea sellaisia asioita kuin ulkonäkö ja kaikki siihen liittyvä, kuten paino, pituus, ruumiinrakenne jne. Ulkonäkö on tietysti osittain muokattavissa, jopa siinä määrin, että ihmisistä voidaan leikata samannäköisiä. Muokkaaminen ei vain usein johda siihen, että ihminen olisi tyytyväinen ulkonäköönsä, vaan tuloksena voi olla loputon kierre. Mitä kriittisemmin itseään tarkastelee, sitä enemmän "vikoja" löytyy. Kauneuskirurgit kertovat mielellään tekevänsä ihmisistä onnellisempia, mutta itse en olisi niinkään varma, että onnellisuus lisääntyy leikkaamalla. En nyt sinänsä vastusta kauneusleikkauksia, mutta niitä ei kannata pitää oikotienä onneen. Lisäksi kannattaa muistaa tuo kohta 2.

Monet, varsinkin naiset, oppivat vasta vanhemmiten hyväksymään ulkonäkönsä. Kun on tarpeeksi monta vuosikymmentä tuijotellut samaa naamaa peilistä, tottuu siihen, että tältä minä yksinkertaisesti näytän. On harmi, että nuoret naiset ovat usein niin kriittisiä. Ei se elämä nyt ole mitenkään radikaalisti erilaista, oli sitten laiha tai pullukka, iso- tai pienirintainen, lyhyt tai pitkä, ellei sitten sattumoisin ole esimerkiksi malli. Suurin osa meistä ei ole.

Sisäisillä asioilla tarkoitan esimerkiksi luonnetta, mielipiteitä ja mieltymyksiä. Tämä kuulostaa ehkä vähän hassulta, mutta itse asiassa aika moni sekoittaa sen, mistä he itse oikeasti pitävät ja mitä taas yleisesti ottaen pidetään kivana tai hauskana. Esimerkiksi elokuvista ja tv-sarjoista saa sen mielikuvan, että bilettäminen on ehkä hauskinta ikinä. Joillekin ihmisille se onkin sitä, mutta ei todellakaan kaikille. Minunkin mielikuvissani bileet olivat pitkään samanlaista hauskanpitoa kuin televisiossa, vaikka omat kokemukseni olivatkin jotain ihan muuta. Minä en pidä ihmispaljoudesta, biletanssimisesta enkä kovaäänisestä musiikista. Olen paljon onnellisempi, kun teen asioita, joista oikeasti pidän, kuten lukeminen, luonnossa liikkuminen ja ihmisten kanssa keskusteleminen kahden kesken. Ei kannata yrittää mahduttaa hauskanpitoaan johonkin tiettyyn muottiin. Aika moni tekee niin ihan huomaamattaankin, varsinkin nuorena, kun itsetuntemus on vielä melko heikkoa.

6. Älä odota onnellisuudelta liikoja

Onnellisuus ei tarkoita, että olisi koko ajan hyvällä tuulella tai ettei olisi koskaan surullinen. Suru, kuten muutkin tunteet, kuuluvat elämään. Onnellisuus on se perustunne siellä taustalla, tavallaan se perustaso, johon ihminen palaa automaattisesti surun tai ilon jälkeen.

7. Hymyile

Tutkimuksissa on havaittu, että hymyily tekee ihmisistä onnellisempia, jopa silloin, kun on kyse tekohymystä. Lisäksi hymyllä voi saada jonkun muunkin hymyilemään.

Kuva täältä.

Tässä vielä hyvin mielenkiintoinen video, jossa mm. kerrotaan, miksi lottovoittaja ja halvaantunut ovat puolen vuoden päästä tapahtuneesta yhtä onnellisia.


3. helmikuuta 2014

Yksinäinen lapsuuteni

Viime vuoden lopulla oli paljon puhetta 8-vuotiaasta norjalaispojasta, jonka synttäreille ei tullut kukaan. Se toi vahvasti mieleen oman lapsuuteni. Minäkin olen viettänyt synttärit, joille ei tullut ketään. Muistan, miten innoissani odotin vieraita. Täytekakku ja muut herkut olivat valmiina. Odotin ja odotin. Tähyilin jokaista ohikulkevaa autoa siinä toivossa, että vieraat vihdoin saapuisivat, mutta lopulta oli pakko hyväksyä, ettei kukaan tule. Olin kyllä kutsunut useita ihmisiä eikä kukaan ollut ilmoittanut, ettei pääsekään. Juhlamieli oli tietysti poissa eikä kakkukaan enää maistunut. Synttärit olivat kuitenkin vain jäävuoren huippu.

Ennen kouluikää en vielä ollut yksinäinen. Suurimman osan ajasta vietin sisarusteni kanssa, ja koska muutakaan seuraa ei ollut, emme tietenkään jättäneet toisiamme yksin. Päiväkodissakin pyörin porukan mukana siinä missä muutkin. Koulussa kaikki muuttui, kun luokka pikkuhiljaa jakautui eri porukoihin. Minä jäin ulkopuolelle. Pieni porukka käytännössä määritteli, millainen pitäisi olla, ja minä olin aivan vääränlainen: pieni, ujo, omituinen, sosiaalisesti kömpelö, pukeuduin lapsellisiin ja epämuodikkaisiin vaatteisiin ja olin kiinnostunut ihan eri asioista kuin muut. Jäin yksin.

Minua myös kiusattiin. Käsiksi ei onneksi käyty, mutta haukuttiin, syrjittiin, puhuttiin pahaa ja kirjoitettiin ilkeitä juttuja. Kiusaamiseen kyllä yritettiin puuttua, mutta aikuisten yritykset lähinnä tekivät minusta vielä mäntimmän muiden silmissä. Kiusaaminen oli kamalaa, mutta kaikkein kamalinta oli silti, ettei minulla ollut kavereita. En minä iltaisin itkiessäni miettinyt sitä, miksi muut ovat niin ilkeitä, vaan sitä, mikä minussa on vikana, kun kukaan ei pidä minusta.

Varsinkin näin jälkikäteen yksin jättäminen on ollut kaikkein vaikein asia käsitellä. Suorasta kiusaamisesta, kuten vaikka haukkumisesta, on helppo ajatella, että kiusaaja on tehnyt väärin. Sen sijaan ei voi sanoa, että on väärin olla olematta jonkun kaveri. Eihän ketään nyt voi pakottaa olemaan toisen kaveri. Toisaalta, jos muut eivät tehneet mitään väärää, oliko vika sitten minussa? Nyt aikuisena tajuan, ettei se oikeastaan ollut kenenkään vika. Olimme vain niin erilaisia, minä ja muut. Silti minun on vaikea päästä eroon siitä tunteesta, että minussa on jotain vikaa enkä siksi kelpaa muiden ystäväksi.

Kuva täältä.

Yksinäisyys satuttaa. Valitettavasti minun kokemukseni eivät ole mitenkään harvinaisia. Helsingin Sanomat uutisoi taannoin: 

"Viidennes suomalaisista lapsista tuntee olonsa yksinäiseksi ja torjutuksi lähes joka päivä. Tutkijat puhuvat sosiaalisesta kivusta."

Se kipu on minulle liiankin tuttu, ja vielä paljon enemmän sattuu, kun miettii niitä lukuisia lapsia, jotka joutuvat sitä kokemaan. Yksinäisyys on todella suuri ongelma, jolla voi olla myös kauaskantoisia seurauksia. Esimerkiksi Pekka-Eric Auvinen kärsi samasta ongelmasta kuin minä:

"”Kesälomat ja viikonloput olivat rankkoja, kun poika kyseli: Äiti, miksei minulla ole yhtään kaveria?” äiti muisteli."

Näin siis Pekka-Ericin teon kamaluutta yhtään väheksymättä. Mikään ei tietenkään oikeuta kouluampumista tai muutakaan väkivaltaa, mutta tavallaan ymmärrän, miksi tuollaisessa tilanteessa suhtautuminen muihin ihmisiin muodostuu hyvin negatiiviseksi.

Kuva täältä.

Kaipaan välillä kaikkea sitä, mitä minulla ei ollut. Välituntien riemua kavereiden kanssa. Ystäväkirjoja, joihin muut haluavat kirjoittaa ja joissa ei lue mitään ilkeää minusta. Salaisuuksia ystävien kesken. Ystäviä, joiden kanssa tehdä ryhmätyöt ja jotka haluavat minut joukkueeseensa liikuntatunnilla. Ystäviä, jotka ovat tunteneet minut lapsesta asti. Syntymäpäiväjuhlia, joille muut haluavat tulla.

2. helmikuuta 2014

Kuukauden muutos: Siistimpi koti

Tiedättekö sen tunteen, kun päättää muuttaa elämänsä kertaheitolla paremmaksi? Alan syödä terveellisemmin, liikkua enemmän, panostaa parisuhteeseeni, nukkua vähintään 8 tuntia joka yö ja olla muutenkin kaikin puolin parempi ihminen. Alussa olen aina todella innoissani. Käyn lenkillä, zumbaan, hankin jääkaapin täyteen kasviksia, menen aikaisin nukkumaan ja niin edelleen. Tätä kestää ehkä viikon. Sitten alan lipsua. Yhtenä päivänä en vain kertakaikkiaan malta mennä nukkumaan, kun telkkarista tulee hyvä elokuva. Toisena päivänä lenkillä käynti ei onnistukaan, kun jalka on kipeä, ja kolmantena en vain jaksa. Neljäntenä päivänä on rankkaa töissä enkä jaksakaan laittaa ruokaa, ja nälkäisenä ja väsyneenä päädyn syömään pakastepitsan. Kahden viikon päästä uuden elämän aloituksesta heitän loput vihannekset roskiin, koska ne ovat jo nahistuneet. Kuulostaako tutulta?

Mikä sitten meni pieleen? Olenko vain niin laiska ja huono ihminen, etten voi koskaan saavuttaa noita tavoitteitani? Avainsana on rutiini. Kun muuttaa elämäntapojaan, uusista tavoista pitää tulla rutiinia samalla tavalla kuin vaikkapa hampaiden harjaaminen. Rutiinit ovat myös vastaus siihen, miksi muutos usein epäonnistuu: palaamme takaisin vanhoihin tapoihimme. Jos on tehnyt asioita tietyllä tavalla jo vuosia, tapoja on vaikea muuttaa. Vielä vaikeampaa muutos on, jos yrittää muuttaa liian paljon kerralla, kuten usein käy, koska kaikki mulle nyt ja heti. Monien mielikuvissa elämäntapoihin pätee jonkinlainen "kaikki tai ei mitään" -sääntö, vaikka parempi olisi edetä pikku hiljaa, askel kerrallaan.

Kuva täältä.
On siis parempi tehdä yksi muutos kerrallaan ja opetella niin kauan, kunnes uudesta tavasta tulee rutiini. Se vaatii kärsivällisyyttä, ja täytyy myöntää, että kärsivällisyys ei ole minun vahvuuksiani. Aion kuitenkin nyt haastaa itseni tekemään joka kuukausi jonkin muutoksen elämääni. Luulen, että kuukausi on aika hyvä aika opetella uusia tapoja. Kerron sitten täällä blogissani, kuinka muutos on sujunut. Koska kannatan yleensäkin rentoa elämänasennetta, en aio olla liian ankara itselleni, vaan ennen kaikkea keskittyä suuriin linjoihin. Pienikin muutos oikeaan suuntaan on positiivinen asia.

Ensimmäiseksi muutokseksi valitsin kodin pitämisen siistimpänä. Olen valitettavasti ihminen, joka unohtaa helposti ympäristönsä, ja hitaasti mutta varmasti asuntoni kulkee kohti kaaosta. Siivoan kyllä aina jossakin välissä, mutta siihen mennessä tilanne on yleensä jo varsin kaoottinen. Haluaisin oppia pitämään asuntoni sen verran siistinä, että esimerkiksi yllätysvieraiden saapuessa ensimmäinen ajatus ei olisi valtava häpeä epäsiististä kodista.

Kuukauden tavoitteet:

1. Opin viemään tavarat käytön jälkeen paikoilleen, tiskit tiskikoneeseen ja roskat roskikseen.

2. Siivoan noin muuten kerran viikossa.

Tämä ei varmaan kuulosta kovin kummoiselta siistimpien ihmisten korviin, mutta minulle jo näiden kahden tavoitteen saavuttaminen olisi iso juttu. Ja ei, en ole uusavuton lapsi, jonka puolesta vanhemmat ovat aina tehneet kaiken. Vanhempien luona asuessa siivosin kyllä huoneeni säännöllisesti, kun äiti muistutti siitä. Olen kai melko hajamielinen, enkä kiinnitä ympäristööni niin paljon huomiota, kun uppoudun omiin juttuihini. Toivottavasti oppisin tämän myötä ainakin tuon ensimmäisen kohdan niin, että se tapahtuisi vielä joskus rutiinilla.